Laiskan sunnuntai-iltapäivän ratoksi pötköttelin sängyllä ja lueskelin maha täynnä Simo Rallin pakinakirjaa. Silmät alkoivat uhkaavasti luppasta ja kun kirja mätkähti sängylle, huikkasin enkeleille ajatuksen: ”Vain kolme varttia, ei enempää.” Ihan kävin unten mailla ja PIM! 45 minuuttia myöhemmin heräsin, kuin vaivihkaa ja äidillisen pehmeästi hereille tuupattuna. Kätevä enkelivekkari, tuumailin ja samassa minua kehotettiin kertomaan muitakin näppäriä niksejä.
Meillä on kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Näistä isokokoisin koiruus asustelee omassa tarhassaan, mutta nämä kolme muuta – alle seitsemänkiloista – viikaria hyppyyttävät palveluskuntaansa sitten ihan senkin edestä. Hyvin monena yönä yhtä pissattaa, toista hiirestyttää ja kolmatta muuten vain huvittaa mennä katsomaan, mihin ne kaksi muuta lähti. Tämähän tarkoittaa pahimmillaan emännälle ylösnousemuksia tunnin, puolentoista välein. Hirmuisen käteväksi on osoittautunut enkelinuijanukutus. Tämä toimii samoin kuin tuo enkelivekkari, mutta nyt pyydän että minut humautetaan uneen HETI. Alle 10 minuuttia ja Höyhensaarten, Universumin ja LaaLaaMaan ihmeet jatkuvat kuin mitään kävelyretkiä ei kesken yön olisi ollutkaan.
Enkelit toimivat loistavasti erilaisten arkisten ja niin helposti unohtuvien asioiden muistuttajina. Muutama vuosi sitten, edellisessä työpaikassa ollessani, armas aviomies toi kerran ja viidennenkin kotiin unohtamani puhelimen töihin. Näiltä peräänlähdöiltä olen nyttemmin välttynyt, sillä olen tehnyt enkeleilleni kestotilauksen: viimeistään autoon kävellessäni tai siihen istahtaessani minua hoksautetaan, jos puhelin tai eväät tai joku muu hirmuisen tärkeä juttu on jäämässä sisälle. Lämmin kiitos lennähtää eetteriin, kun haen romppeita ja pääsen jatkamaan matkaa. Kaikki tarpeellinen mukanani.
Joku talvi sitten lainasin lapseltani magneetilla toimivaa heijastinta. Kaupunkiin asioille päästyäni ei tuota keltaista lätkää ollutkaan enää takin helmassa. Tuskan hiki helmeili ohimoilla, pään sisällä kaikui jo lapsen riipivä tilitys siitä kuinka äidille ei voi lainata mitään kun se hävittää kaikki, ja huutelin enkeleille (en toki ääneen tällä kertaa) notta missähän se himputin heijastin on. ”Ulkopuolella!” tuli vastaus jämäkästi. Kyyhötin ja lähes konttasin auton kylkeä myöden ilman löytämisen iloa. Sama topakka tieto tuli usemman kerran: ”Ulkopuolella!” Lopulta luovutin ja lähdin autolta, olihan minulla kiire tapaamiseen. Vilkaisin vielä kuitenkin olan yli perääni. Ja siinähän se keltainen magneettilätkä möllötti, apukuskin puoleisen etupyörän yläpuolella!
Autoni peräosaan on parin talven aikana ilmaantunut kolhimajälkiä (juuei, ei minun aikaansaaminani). Kevään korvalla sitten muistin pyytää Valomaailmalta apua, että vihdoinkin saisin autoni korjautettua – johan pelti ruostuu ja tylsää on myös, että ”kaikki” luulevat minun ruttailleen autoani. Armas siippani lainasi sitten autoani koulutusreissuansa varten ja paluumatkalla sain viestin häneltä: ”Nyt tää vähän kestää.” Oli näet käynyt niin, että autoni perään oli ajettu. Onneksi hiljaisessa vauhdissa eikä kenellekään sattunut mitään, mutta peltiä ja vilkkuja ym. meni uusiksi. Kiitos Universumin, autoni on nyt korjautettu eikä se maksanut minulle kuin vuokra-auton omavastuun verran.
Mikä näiden anekdoottien tarkoitus on?
Enkelit ovat elämässämme tarkoituksella, tieten ja tahdostaan. Mutta he eivät saa järjestellä asioitamme oman päänsä tai parhaan näkemyksensä mukaan. He saavat vain toteuttaa meidän pyyntöjämme. Esitä siis pyyntösi lempeän jämäkästi, lähes käskynomaisesti, ilman -isi-muotoa ja korulauseita. Pyydä ja saat apua. Pyydä, niin sinut herätetään, autetaan nukahtamaan, hoksautetaan avaimista tai puhelimesta. Pyydä sitä, mitä tarvitset ja saat apua. Et ehkä siten kuin itse haluat tai odotat, et ehkä juuri silloin kun itse sitä vaadit, mutta aina saat enkeleiltäsi apua, tukea ja pyyteetöntä rakkautta. Muista pyytää.
